Kevään 2012 vaellus
Olimme kävelleet Via Podensis -reittiä aiemmin (vuonna 2009) Le Puystä Conquesiin, ja nyt tarkoituksemme oli kävellä tuo reitti loppuun eli 550 kilometrin taival Pyreneiden juurelle St-Jean-Pied-de Portiin. Mutta kuinkas kävikään.
Lähdimme kotoa aprillipäivänä eli sunnuntaina 1.4.2012. Lensimme kuudesta pakkasasteesta helteiseen Toulouseen. Ihmiset Etelä-Ranskassa ja Espanjassa olivat saaneet nauttia helteestä lähes koko maaliskuun. Vielä maanantainakin, jolloin siirryimme junalla Rodeziin ja sieltä bussilla Conquesiin, aurinko porotti täysillä.
Oli ihana tulla uudestaan tunnelmalliseen Conquesiin. Majoituimme jälleen St. Foyn katedraalin ja luostarin yhteydessä olevaan refugioon [Kuva 1]. Siellä oli kolmessa vuodessa tapahtunut muutoksia: illallinen oli siirretty isosta ruokasalista pienempään, kengät jalassa ei saanut mennä asuinkerroksiin, vaan jalkineet oli riisuttava alakerran sisäpihalle, ja rinkat pudotettiin muovisäkkeihin, joihin suihkutettiin luteidentorjunta-ainetta.
Kuva 1: Conquesin St. Foyn katedraali ja sen yhteydessä oleva refugio.
Luteista oli näköjään tullut riesa, jota haluttiin torjua monin tavoin. Joissakin paikoissa rinkkoja ei saanut ollenkaan viedä makuusaliin, vaan tarvittavat tavarat kannettiin joko sylissä tai majapaikan omissa koreissa huoneeseen. Useissa, ja kaikissa meidän käyttämissämme majapaikoissa oli vuoteissa puhtaat lakanat talon puolesta, ja jos ne eivät kuuluneet hintaan, ne sai vuokrata pienestä summasta.
Tiistaina, ensimmäisenä vaelluspäivänä, satoi kaatamalla. Se ei tullut yllätyksenä, sillä olimme säätiedotuksista nähneet, että säätyyppi muuttuisi - ja muuttuisi pitkäksi aikaa. Reitti laskeutui Conquesista ensin laakson pohjalle ja nousi sieltä jyrkästi ylös kukkulalle. Polku oli muuttunut liejuiseksi ja liukkaaksi, ja muutaman tovin kuluttua polun ylittäessä maantien lopetimme uhkarohkean kapuamisen ja jatkoimme tietä pitkin.
Jonkin matkan päässä haarautui vaihtoehtoinen reitti Noailhacin kautta. Me valitsimme sen, sillä Noailhacissa oli ruokailumahdollisuus. Nautimmekin siellä erinomaisen kolmen ruokalajin lounaan 12 eurolla. Aterioiden ja yöpymisten hinnat olivat Ranskassa melkoisesti korkeammat kuin Espanjassa. Mutta ruoka oli melkein poikkeuksetta niin erinomaista, että hinta ei harmittanut.
Toinen valinnan paikka oli Figeacin jälkeen, jolloin oli mahdollista lähteä pitkin Célé-jokilaaksoa kulkevalle reitille tai kohti etelämpänä sijaitsevaa Cajarcia; kumpikin reitti päätyi Cahorsiin.
Me valitsimme jälkimmäisen, mutta pidimme Cahorsissa taukopäivän ja kävimme bussilla ihastelemassa Célé-joen varrella sijaitsevaa St-Cirq Lapopien upeaa keskiaikaista kylää [Kuvat 2-4]. Kylä kuuluu “Les Plus Beaux Villages de France” (“Ranskan kauneimmat kylät”) –yhdistykseen. Muita “Ranskan kauneimpia kyliä” reitin varrella olivat Lauzerte ja Auvillar.
Kuvat 2 & 3: St-Cirq Lapopiehen pääsi jalkaisin erikoista tietä pitkin...
Kuva 4: St.Cirq Lapopien keskiaikaisen kylän sanotaan olevan erään Ranskan kauneimmista.
Maasto oli koko matkan suhteellisen helppokulkuista, vain joistakin kaupungeista, kuten Conquesista ja Cahorsista, noustiin - ja niihin laskeuduttiin - jyrkästi [Kuva 5]. Päivittäiset korkeuserot madaltuivat sitä mukaa kuin matka eteni ja loppumatkasta maisema oli enää loivasti aaltoilevaa. Alkumatkasta kuljettiin usein kiviaitojen reunustamia metsäpolkuja, pieniä asfaltti- tai hiekkateitä vehreissä maalaismaisemissa, loppumatkasta myös pitkin savisia pellonreunoja.
Kuva 5: Näkymät Pont Valentrélle ja Cahorsiin korkeuksiin kohoavan reitin varrelta.
Noin 5 km ennen Moissacia, vähän matkan päässä Chapelle d'Espisista, ohitimme tien vieressä olevan talon, jonka portin raoista kurkisteli uteliaina kaksi pientä keltaturkkista koiraa [Kuva 6]. Katselimme niitä huvittuneina, mutta siitä koirat eivät tainneet pitää. Ne syöksyivät pensasaidan takaa peräämme, ja äkkiarvaamatta toinen niistä iski hampaansa takaapäin vasempaan pohkeeseeni. Karjaistuani säikähdyksestä ja kivusta pihasta löntysteli emäntä paikalle. Nähtyään puremajäljet hän haki talosta haavanhoitovälineet (ihmeen nopeasti hän ne löysikin!) ja ryhtyi kyllästyneen näköisenä puhdistamaan vertavuotavaa pohjetta. Ystävällisten ohikulkijoiden painostamina töistä palaava isäntä lähti viemään meitä sairaalaan ensiapuun. Siellä sain Tetanus-rokotuksen ja antibioottikuurin, ja luvan jatkaa vointini mukaan vaellusta. Isäntäperheen vähättelevä asenne - "pari pientä reikää, mitäs tuosta!" - jätti ikävän jälkimaun muutenkin ikävään tapahtumaan.
Kuva 6: Toinen näistä "söpöläisistä" ei pitänyt minusta vaan tarrasi pohkeeseeni.
Tuon, perjantain 13. päivän (!) jälkeen meihin iski koirakammo, eikä kulkeminen tuntunut enää rentouttavalta. Talojen pihoja vartioi koiria, joiden annettiin juoksennella vapaana hätyyttelemässä ohikulkijoita. Sauvat tanassa ja valppaina jatkoimme vaellusta vielä neljä päivää, mutta maku siitä oli mennyt.
Condomissa päätimme, että jätämme vaelluksen tällä erää tähän. Kaksiviikkoisen vaelluksen aikana oli ollut vain pari sateetonta päivää, eikä sateen loppumisesta ollut merkkiäkään, mikä myös vähän vauhditti päätöstämme...
Loput 250 kilometriä Via Podensis -reitillä Condomista St-Jean-Pied-de-Portiin odottavat siis meitä vielä…!